Takaisin koulunpenkille

Nyt tiedän miltä tuntuu istua pulpetissa kambodzhalaisessa koululuokassa. Tämä tapahtui Prek Engin yläasteella Mekongin toisella puolella puoli kahdeksalta aamulla. Herätyskelloni soikin jo bulbulien laulun aikaan, kun aurinko vasta sarasti. Kävin tutustumassa koulussa toimivan oppilasryhmän toimintaan, jonka tehtävänä on kertoa muille oppilaille mitä he voivat tehdä estääkseen lapsien hyväksikäyttöä ja lapsikauppaa. Kolmekymmentä reipasta nuorta esittäytyi minulle kukin vuorollaan, osa khmeriksi ja osa englanniksi. Ylpeinä he kertoivat ryhmänsä toiminnasta ja esittivät minulle tiukkoja kysymyksiä kuten: Oletko naimisissa ja onko sinulla lapsia? Missä muissa maissa olet käynyt? Onko Suomessa kotiväkivaltaa? Mitä kieliä suomalaislapset opiskelevat?

Kun tästä tentistä selvisin, jouduin rehtorin puhutteluun ja minulle esiteltiin koulun kirjasto. Pyysin nähdä biologian kirjan. Kymmenennellä luokalla täällä luetaan solujen rakenteesta, viruksista ja loisten kiertokulusta elimistössä. Tämän päättelin kirjan muutamista mustavalkoisista kuvista. Pääosa kirjasta oli pelkkää tekstiä. Kyllä on Suomessa upeat koulukirjat näihin verrattuna. Tietokoneluokkakin koulusta löytyi, mutta kun sähkö on kortilla ja internet-yhteyttä ei ole mailla halmeilla, koneet homehtuvat kovaa vauhtia. Mutta se into ja tekemisen meininki, sitä oli ilo katsella! Erityisesti minua ilahdutti rehtorin kommentti oppilasryhmien toiminnasta: "Kokoukset eivät ole tärkeimpiä vaan se, mitä niiden välillä tehdään". Siinäpä tervetullut muistutus myös Suomeen, kaikenlaisten palavereiden luvattuun maahan.

Miltäkö se tuntui, se pulpetissa istuminen? Jännältä tuntui, joku vuosi vierähtänyt viime kerrasta.

Viikon anteja on ollut myös vierailu vankilassa ja mielenkiintoiset keskustelut ihmisoikeusjärjestössä. Paljon jo tehdään mutta niin paljon olisi vielä tekemistä. Tällä rintamalla jatkan vielä huomenna Sihanoukvillessa. Luvassa on taas koulunpenkin kulutusta sekä katsaus vähän ikävämpään, häädön saaneen kylän lasten ja naisten elämään hökkeleissä. Sen jälkeen sitä varmasti taas katsoo kaikkea vähän uusin silmin. Eikä ihan pienestä valita, kuten tästä hotellimme surkeasta nettiyhteydestä.

Rattanakiri, täysikuu - ja sauna!

Tähystelimme ulos pölyn sekaan Banlungin pääkadun liikenneympyrässä. Ei näkynyt bungaloweja, vain punaisella tomulla kuorrutettuja taloja, autoja ja ihmisiä. Jatkoimme muhkuraista hiekkatietä eteenpäin, kunnes vastaan tuli hakemamme viitta: Norden house. Käännös oikealle asvaltoidulle sivukadulle ja mäen päällä häämötti kangastuksenomainen näky: suuri Ruotsin lippu ja hohtavanvalkoisia bungaloweja kauniisti hoidetulla rinnetontilla. Olimme perillä.

Huolella rakennetun ja erittäin siistin bungalowin parvekkeella kelpasi ihailla vastapäisiä kukkuloita, kuunnella linnunlaulua ja haistella raikasta ilmaa. Teimme patikointiretken läheiselle Yaklom-järvelle ja seikkailimme San-joella pienellä veneellä. Rantauduimme pariin syrjäiseen etniseen kylään, joissa ei ulkomaailmasta paljoa tiedetty. Meidät otettiin kuitenkin iloisesti vastaan. Kyläpäällikkö tuli itse toivottamaan meidät tervetulleiksi ja tarjosi kookospähkinät. Olo oli kuin valtiovierailulla.

Illalla auringon laskettua alkoi vuorilta puhaltaa viileä tuuli. Niin viileä, että isäntämme sauna lämpeni molempina iltoina. Kyllä oli ihana istahtaa lauteille, heittää löylyä sihisevälle kiukaalle ja kuunnella kaskasien siritystä ulkona. Saunanraikkaina katselimme banaanipuun katveessa, kuinka täysikuu nousi kukkuloiden takaa tummuvalle taivaalle.

Tuli aika jättää rauhallinen Rattanakiri ja palata pääkaupunkiin. Koukkasimme paluumatkalla Stung Trengin kaupunkiin, missä tutustuimme silkinvalmistukseen. Yhdessä rakennuksessa terhakat silkkitoukat rouskuttivat mulperipuun lehtiä, viereisessä hallissa kehrättiin silkkilankaa ja seuraavassa kangaspuut paukkuivat.

Sellaisen annoksen saimme uusia kokemuksia, ettei kauheasti harmita, vaikka se ibis jäi kun jäikin tällä kertaa näkemättä. Kovasta yrityksestä huolimatta.

Annos villiä pohjolaa

Palasimme tänään upealta elämysmatkaltamme Kambodzhan koilliskulmasta Rattanakirista. Mennessä yövyimme Mekongin rannalla Kratien kaupungissa, jonka edustalla elää harvinaisia jokidelfiinejä. Veneemme lipui hiljaa tyynellä joella ja tuijotimme vedenpintaa. Ei mennyt kuin hetki, kun alkoi kuulua tuhinaa ja pintaan pulpahti vaaleanharmaa selkäevä. Ja pian myös toisella puolella venettä, sitten taas toisella. Naamaansa nämä kaverit eivät esitelleet, mutta terhakkaasti pyörivät veneemme ympärillä.

Seuraavana aamuna alkoi ajomatka kohti meille täysin tuntemattomia maisemia. Tie muuttui Rattanakirin risteyksen jälkeen hiekkapäällysteiseksi ja ajovalot oli laitettava päälle valtavan pölyn vuoksi. Yhteensä yli 500 kilometrin ja viimeisen osuuden 55 lankkusillan jälkeen saavuimme perille punaisen pölyn peittämään Banlungin kaupunkiin. Tuli epäilys, oliko työläs ajomatka tekemisen arvoinen. Oli se! Siitä lisää lähiaikoina.

Kampong Chhnang

Kaupunkiloma on jatkunut turistinähtävyyksiä kierrellen. Kävimme myös surullisen kuuluisilla kuolemankentillä, joten nyt on Jukillakin vihdoin yhdeksännellä reissulla tullut ruksattua loputkin opaskirjan ”points of interest”-paikat. Nähtävyyksien kiertämisen välillä ollaan rentouduttu altaan reunalla kirjaa lukien, käymällä hieronnassa sekä nauttimassa hyvää ruokaa.

Kepin reissun peruunnuttua päätimme suunnata Kampong Chhnangin kaupunkiin (91 km PP:sta). Tie oli mitä mainioin ja matka taittui alle puolessatoista tunnissa. Kaupunkiin ajettiin sisään liikenneympyrän kautta, jonka keskelle on äskettäin noussut pienoisversio Phnom Penhin independence-monumentista. Hienot hallintorakennukset puutarhoineen olivat sen ympärillä. Tie jatkui halki kaupungin torin ja päätyi Tonle Sap –joen rantaan. Viehättävän rantaidyllin sijaan kaikki rantarivistön talot oli valjastettu rautakauppatarjonnalla. Joenvarsi oli täynnä kalastusveneitä ja kelluvia taloja (kts. kuva). Yksi mies tuli tarjoamaan meille venettä vuokralle, muut tyytyivät pällistelemään meitä ihmeissään. Söimme kelpo lounaan eräässä guest housessa ja ajelimme samaa tietä takaisin.

Huomenaamuna alkaa retkemme pohjoiseen. Ajamme ensin Kampong Chamiin, jonka jälkeen käännymme Mekongin rantaa kulkevalle tielle suuntana Kratien kaupunki. Siellä ohjelmassa on käydä tutustumassa jokidelfiineihin ja ihailla auringonlaskua Mekongin taa viidakkoon. Matkaa jatketaan jo seuraavana päivänä kohti Rattanakiria, missä majoitumme erään ruotsalaismiehen bungaloweihin. Luvassa on patikointia luonnossa salaperäistä ibistä etsien. Löytyykö se? Sen kuulette kun palaamme perjantaina.

Ystävänpäivänä

Lämmin ystävänpäivän tervehdys kaikille!

Kaupunkilomaa

Phnom Penh on taas piristynyt vuodenvaihteen hiljaiselon jälkeen. Kadut ovat täyttyneet autoista ja mopoista ja liikkeet avanneet ovensa. Koko viikonlopun kuului rummutusta, kun lohikäärmetansseja oli tilattu koteihin ja yrityksiin tuomaan onnea alkaneelle vuodelle. Pääsimme seuraamaan sellaista vastapäisen vakuutusyhtiön pihaan. Pelottavan näköiset punasilmäiset lohikäärmeet lämmittelivät ensin rakennuksen edessä, hyökkäsivät sitten sisälle kiertäen kaikki huoneet ja tulivat lopuksi tanssimaan villisti rakennuksen edustalle. Ehkäpä ripaus onnea tarttui samalla meihinkin.

Jukilla alkoi loma. Tarkoituksemme oli lähteä tällä viikolla Kepiin, ”siirtomaa-ajan hylättyyn pieneen rantakohteeseen” maan kaakkoiskulmassa. Tämä kuvaus piti paikkansa vielä viime vuonna, muttei enää. Soitin läpi viisi hotellia (joista kolme niin uusia ettemme ole niitä nähneetkään) ja kaikki olivat viimeistä huonetta myöten täynnä – keskellä viikkoa. Mietimme jo pikamatkaa jonnekin kaupunkilomalle, mutta tulimme siihen tulokseen, että tässähän meillä on kaupunki ja lomaa. Aloitimme jo käymällä kansallismuseossa ja muutakin yhtä eksoottista on suunnitteilla. Jopa päivän paistattelua uima-altaalla.

Ensi viikolla suuntaamme autonnokan kohti pohjoista: Kratieen ja Rattanakiriin, jossa yhtenä tehtävänä on etsiä Kambodzhan kansallislintu, jättiläisibis (giant ibis). Se kuuluu olevan maailman uhanalaisimpia lintuja ja muutamasatapäisestä kannasta noin 90 prosenttia elää Kambodzhassa, nimenomaan Rattanakirin alueella.

Rotan vuosi

Kovin vaisulta näytti eilen alkaneen uuden vuoden juhlinta täällä Phnom Penhissa verrattuna itäiseen naapurimaahan. Pieni Chau Docin kaupunki todella kuhisi. Katumyymälät olivat täynnä punaisia uudenvuoden lyhtyjä ja välkkyviä valoja ja kadunvarret olivat keltaisenaan krysanteemeista ja miniappelsiinipuista. Vietnamissa uuden vuoden (jota siellä kutsutaan nimellä Tet) vastaanottoperinteisiin kuuluu myös pitää meteliä, jolla houkutellaan jumalia ja samalla karkotetaan pahoja henkiä. Ennen vuoden vaihtumista kaikki riidat on sovittava, velat maksettava ja koti siivottava. Uusi vuosi alkaa aina puhtaalta pöydältä.

Pienten alkuvaikeuksien jälkeen (laivamme oli pahasti myöhässä, saavuimme vasta pimeällä, meitä ei oltu vastassa ja hotellissa ei ollutkaan varausta…) Chau Docin reissumme oli oikein antoisa. Kaupunki koluttiin jalkaisin ja paikallisella syklolla (xe loi, kuvassa), syötiin vietnamilaisen keittiön anteja muovituoleilla neonvalossa, juotiin hyvää filtterikahvia jakkaroilla istuen kadunvarsikuppiloissa ja hamstrattiin elintarvikekaupan kaikki kolme valkoviinipulloa.

Kaupunki on turisteille lähinnä läpikulkupaikka Vietnamin ja Kambodzhan välillä. Reissumme kolmantena päivänä herätimmekin jo huomiota ja meille huomautettiin, että tehän olettekin täällä todella pitkään. Neljännen kerroksen parvekkeellamme antennimeren tasossa väijyimme auringonlaskun aikaan seuraamassa päivän uusia veneturisteja, jotka palloilivat kadulla majapaikkaa etsien. Muuten ulkomaalaisiin ei juuri törmännyt. Kunnostauduimme myös retkeilemällä läheiselle Sam-vuorelle, jonka laelle kivuttiin mopon tarakalla kypärät päässä (Vietnamissa on kypäräpakko!). Teimme myös idyllisen veneretken kelluvaan kylään, kalaviljelylaitokselle ja muslimikylään joen varteen.

Meille luvattuun kahden tunnin venematkaan meni tullessakin reilusti enemmän, noin kuusi. Matkalla kivuttiin maihin ensin Vietnamin raja-asemalla ja sitten Kambodzhan. Joenvarsimaisemassa maiden välisen eron näki lähinnä siinä, että jos Kambodzhan puolella oli yksi tolppatalo muutaman sadan metrin matkalla, niin Vietnamissa niitä oli vähintään kymmenen. Mekong Delta onkin yksi Vietnamin väkirikkaimpia alueita, maan riisiaitta.

Voi miten tuntui suurelta ja hiljaiselta Phnom Penh kun ajelimme tuktukilla satamasta kotiin.

Ystävän muistolle

Saimme tänään suru-uutisen ystävämme Markun poismenosta. Ajatuksemme ovat nyt hänen läheistensä luona. Tällä hetkellä ei mieleemme mahdu muuta.

Lämmin osanottomme,
Sipsu ja Jukki

Veneellä Vietnamiin

Dongit vaihdettu eilen kaupungin toisella puolella rahanvaihtopisteessä Charles de Gaulle bulevardin kultakauppiaalla (virallisista vaihtopaikoista vaikea löytää dongeja) ja kassit pakattuna. Edessä on jokiretki Mekongia alas Vietnamin rajalle ja siitä kohti Chau Docin kaupunkia, joka on kuuluisa muun muassa kelluvista kylistään ja toreistaan sekä kalankasvattamoista. Palaamme sopivasti kiinalaisen uudenvuoden aattona eli keskiviikkona. Xin chao Viet Nam, täältä taas tullaan!

Kirppusäkkejä ja katuelämää

Kerrankin näin päin. Suomi pääsi täällä paikallislehden ”hassuihin uutisiin” tarinalla hiirenpäästä, joka löytyi Itä-Suomessa vihanneslautaselta. Tosin jutussa todettiin, että pakastevihannekset oli ilmeisesti pakattu Belgiassa.

Jukki on vieraillut ahkerasti maakunnissa tällä viikolla tutustumassa projektin kenttätyöhön. Eilen oli vuorossa Takeon provinssi reilun tunnin ajomatkan päässä etelään Phnom Penhistä. Sain soiton lounasaikaan, jolloin Takeossa oli jo päästy herkuttelemaan paikallisella järvikalalla sekä sitruunaruoholla maustetulla kalakeitolla (olivat kuulemma molemmat oikein maukkaita). Taustalta kuului kimeää haukahtelua: ravintolan lattialla oli korillinen koiranpentuja. Eivät toivottavasti kuitenkaan tarjolla muuten kuin myytäväksi. Surkea haukahtelu taustalla jatkui. Kyselin saisinko yhden matkamuistona kotiin. En saanut, sen verran kuulemma kuhisivat ötököitä. Pienet reppanat kirppusäkit.

Minä otin eilen ohjelmistoon jo kauan suunnitteilla olleen kasvohoidon takavuosilta tutussa hoitolassa. Matkalla sinne törmäsin harvinaiseen ilmiöön, toiseen kävelijään. Hän oli luonnollisesti suomalainen tuttu. Oli matkalla postiin, mutta käveli aivan väärään suuntaan. Opastin hänet oikeaan paikkaan ja sujahdin itse sivukadulle nautinnolliseen kasvokäsittelyyn, joka oli aivan yhtä ihana kuin muistelin. Takaisin kotiin talsiessani jostain alkoi kuulua musiikkia. Se voimistui voimistumistaan ja jäin kadunkulmaan (pissalta haisevan muurin edustalle) odottelemaan. Kulman takaa ilmestyi pian hautajaissaattue, jota johti musta auto takakontti auki. Siellä törötti iso oranssi muoviboksi, joka sisälsi ilmeisesti jäähdytetyt juomatarjoilut hautajaisseurueelle. Tätä vähemmän arvokasta näkyä seurasivat perheen vanhimmat miehet, jotka kantoivat kukkasin koristeltua vainajan kuvaa. Perässä tuli muu perhe ja pyörillä kulkeva vaunu, jossa oli valkoinen arkku ympärillään kymmenisen oranssikaapuista munkkia. Vaunun perässä tuli muu hautajaisseurue kävellen, mopojaan taluttaen. Kaikki olivat pukeutuneet suruväriin eli valkoiseen ja perheen miehet olivat ajelleet asiaankuuluvasti päänsä kaljuiksi. Kun saattue saapui risteykseen, sitä johtanut auto kääntyikin väärään suuntaan. Kulkue meni sekaisin, kun autoa lähdettiin metsästämään takaisin. Se saatiin lopulta kääntymään ja kuljettaja nauroi suu korvissa virhettään. Lopulta auto meinasi törmätä arkkua kuljettaneeseen vaunuun. Totesin parhaaksi jatkaa matkaa.

Perjantai-illan kunniaksi luvassa on kulttuuripläjäys, kun ystävämme bändi Bun N´drazE heittää yksityiskeikan Zombie-nimisessä baarissa. Siitä se viikonloppu alkaa ja sunnuntaina kohti uusia maisemia Mekong Deltalle Vietnamiin.