Nyt tiedän miltä tuntuu istua pulpetissa kambodzhalaisessa koululuokassa. Tämä tapahtui Prek Engin yläasteella Mekongin toisella puolella puoli kahdeksalta aamulla. Herätyskelloni soikin jo bulbulien laulun aikaan, kun aurinko vasta sarasti. Kävin tutustumassa koulussa toimivan oppilasryhmän toimintaan, jonka tehtävänä on kertoa muille oppilaille mitä he voivat tehdä estääkseen lapsien hyväksikäyttöä ja lapsikauppaa. Kolmekymmentä reipasta nuorta esittäytyi minulle kukin vuorollaan, osa khmeriksi ja osa englanniksi. Ylpeinä he kertoivat ryhmänsä toiminnasta ja esittivät minulle tiukkoja kysymyksiä kuten: Oletko naimisissa ja onko sinulla lapsia? Missä muissa maissa olet käynyt? Onko Suomessa kotiväkivaltaa? Mitä kieliä suomalaislapset opiskelevat?
Kun tästä tentistä selvisin, jouduin rehtorin puhutteluun ja minulle esiteltiin koulun kirjasto. Pyysin nähdä biologian kirjan. Kymmenennellä luokalla täällä luetaan solujen rakenteesta, viruksista ja loisten kiertokulusta elimistössä. Tämän päättelin kirjan muutamista mustavalkoisista kuvista. Pääosa kirjasta oli pelkkää tekstiä. Kyllä on Suomessa upeat koulukirjat näihin verrattuna. Tietokoneluokkakin koulusta löytyi, mutta kun sähkö on kortilla ja internet-yhteyttä ei ole mailla halmeilla, koneet homehtuvat kovaa vauhtia. Mutta se into ja tekemisen meininki, sitä oli ilo katsella! Erityisesti minua ilahdutti rehtorin kommentti oppilasryhmien toiminnasta: "Kokoukset eivät ole tärkeimpiä vaan se, mitä niiden välillä tehdään". Siinäpä tervetullut muistutus myös Suomeen, kaikenlaisten palavereiden luvattuun maahan.
Miltäkö se tuntui, se pulpetissa istuminen? Jännältä tuntui, joku vuosi vierähtänyt viime kerrasta.
Viikon anteja on ollut myös vierailu vankilassa ja mielenkiintoiset keskustelut ihmisoikeusjärjestössä. Paljon jo tehdään mutta niin paljon olisi vielä tekemistä. Tällä rintamalla jatkan vielä huomenna Sihanoukvillessa. Luvassa on taas koulunpenkin kulutusta sekä katsaus vähän ikävämpään, häädön saaneen kylän lasten ja naisten elämään hökkeleissä. Sen jälkeen sitä varmasti taas katsoo kaikkea vähän uusin silmin. Eikä ihan pienestä valita, kuten tästä hotellimme surkeasta nettiyhteydestä.
Kun tästä tentistä selvisin, jouduin rehtorin puhutteluun ja minulle esiteltiin koulun kirjasto. Pyysin nähdä biologian kirjan. Kymmenennellä luokalla täällä luetaan solujen rakenteesta, viruksista ja loisten kiertokulusta elimistössä. Tämän päättelin kirjan muutamista mustavalkoisista kuvista. Pääosa kirjasta oli pelkkää tekstiä. Kyllä on Suomessa upeat koulukirjat näihin verrattuna. Tietokoneluokkakin koulusta löytyi, mutta kun sähkö on kortilla ja internet-yhteyttä ei ole mailla halmeilla, koneet homehtuvat kovaa vauhtia. Mutta se into ja tekemisen meininki, sitä oli ilo katsella! Erityisesti minua ilahdutti rehtorin kommentti oppilasryhmien toiminnasta: "Kokoukset eivät ole tärkeimpiä vaan se, mitä niiden välillä tehdään". Siinäpä tervetullut muistutus myös Suomeen, kaikenlaisten palavereiden luvattuun maahan.
Miltäkö se tuntui, se pulpetissa istuminen? Jännältä tuntui, joku vuosi vierähtänyt viime kerrasta.
Viikon anteja on ollut myös vierailu vankilassa ja mielenkiintoiset keskustelut ihmisoikeusjärjestössä. Paljon jo tehdään mutta niin paljon olisi vielä tekemistä. Tällä rintamalla jatkan vielä huomenna Sihanoukvillessa. Luvassa on taas koulunpenkin kulutusta sekä katsaus vähän ikävämpään, häädön saaneen kylän lasten ja naisten elämään hökkeleissä. Sen jälkeen sitä varmasti taas katsoo kaikkea vähän uusin silmin. Eikä ihan pienestä valita, kuten tästä hotellimme surkeasta nettiyhteydestä.
1 kommentti:
Hienoja vierailukohteita ja antaa varmasti erilaista perspektiiviä asioihin! Tsemppiä koulun penkille - ja lapset tosiaan tekee kiperiä kysymyksiä! Mielenkiintoista luettavaa edelleen!!
Lähetä kommentti